tiistai 28. kesäkuuta 2011

Uimassa Gustavsbergsbadetissa

Suomalaisvieraamme olivat luvanneet 2-vuotiaalleen testaavansa uusia muumiuikkareita Tukholman-reissun aikana. Kolean ja sateisen ilman takia rannalle ei ollut asiaa, eli jokin uimahalli tai kylpylä piti etsiä. Meidän vauvauintipaikkamme ei siihen tarkoitukseen kelvannut, koska se on tarkoitettu ainoastaan vauvauintiin. Miehen veljen suosituksesta päädyimme Gustavsbergsbadetiin, joka sijaitsee naapurikunnassa Varmdössä. Huruutimme sinne parikymmentä minuuttia bussilla (Tukholmasta puolisen tuntia).

Gustavsbergsbadet pyysi sisäänpääsystä aikuisilta 100 kruunua eli mielestäni kylpylähinnan. Ostimme tosin edullisemman 10 kerran sarjalipun (400 kruunua), jolla maksoimme kaikki neljä aikuista sisälle. Alle 3-vuotiailta ei maksanut mitään. Kengät piti ovella riisua ja laittaa muovipussiin, ettei sisälle tule likaa.

Ikävähkö yllätys odotti pukuhuoneen puolella, kun huomasimme, ettei pukukoppien ovissa ole lukkoja. Käytäntö oli siis sama kuin vauvauintipaikassammekin: jokaisen oli tarkoitus tuoda mukanaan oma lukkonsa. Olisihan tuon voinut vauvauintipaikan perusteella jotenkin arvata, mutta en mitenkään osannut silti odottaa, että niin pöljä tapa voisi olla muuallakin käytössä. Siis jos on vaikka sata kaappia ja tuhat asiakasta (näin vain havainnollistamiseksi summittaiset luvut), niin tarvitaan sata lukkoa, jos uimahalli tarjoaa ne, mutta tuhat lukkoa, jos jokaisen oletetaan tuovan omat. Kävin vielä kysymässä kassalta, joka sanoi, että tämä on Ruotsissa aivan yleinen käytäntö. Ostin kassalta yhden lukon, ja laitoimme arvotavarat sitten samaan kaappiin.

Veljenpojan kirmattua suihkuhuoneeseen ja altaille äitinsä kanssa minä olin vielä pukuhuoneessa syöttämässä vasta herännyttä Fridaa. Henkilökunta tuli sanomaan, että rattaita ei olisi saanut tuoda pukuhuoneeseen, vaan ne olisi pitänyt jättää vaunuparkkiin. Onneksi minun ei tarvinnut lähteä roudaamaan niitä molempia siinä vaiheessa enää ulko-ovelle. Mitään vaunuparkkia ei muuten poistuessa löytynyt. Syynä vaunukieltoon oli paloturvallisuus. Olisi kai tämäkin pitänyt arvata, kun minulta on jo tarpeeksi usein Tukholmassa pääsy evätty vaunujen kanssa moneen ravintolaan ja kahvilaan paloturvallisuussyistä.

Pienessä suihkuhuoneessa onneksi oli kätevästi muovisia vaipanvaihtoalustoja ja syöttötuoleja, joihin saattoi laskea vauvan peseytymisen ajaksi. Saunaan en siinä vaiheessa päässyt, mutta päätin kokeilla uimisen jälkeen. Ovessa oli lupaavasti lappu, joka selvitti, että kyseessä on "kuivasauna" eikä siellä saa heittää vettä niin seinille kuin kiukaallekaan.

Altaille mennessä tapasin innostuneen mieheni, joka oli laskenut vesiliukumäestä jo monta kertaa. Veljen perhe tykkäsi liukumäestä muuten, mutta paheksui lapsia, jotka rynnivät mäkeen holtittomasti ja joita ei ollut vahtimassa niin omat vanhemmat kuin paikan henkilökuntakaan. "Ruotsalaislapset eivät osaa jonottaa", tuumivat suomalaiset vierailijat jo useamman leikkipuistokokemuksensakin perusteella. (Aika jännä, sillä ruotsalaiset aikuiset osaavat minusta jonottaa tosi hyvin.) Kukaan ei tosiaan tuntunut olevan paikalla valvomassa lasten käytöstä, eikä 2-vuotiasta kokenutta vauvauimaria voinut päästää vanhempiensa seurassakaan muuta kuin pieneen matalaan vauva-altaaseen, kun isommissa hyppi vanhempia lapsia altaiden reunoilta päälle. Vauvojen allas taas oli niin kylmä, että Fridalla alkoi aika lailla saman tien huulet väpättää sinertävinä. Loppuaika menikin Fridalla sitten kylpytakkiin käärittynä äidin tai pappansa sylissä. Miehen sylissä Frida sitten meni miesten puolelle pukeutumaan, niin että minä pääsin kokeilemaan sitä kuivasaunaa. Oli yllättävän hyvä, vaikka vettä ei saanutkaan heittää. Ei tullut kylmä.

Vauvojen altaan ja vesiliukumäen lisäksi oli toinenkin vesiliukumäki, joka ei ollut käytössä, ulkoilma-allas, poreamme ja uimahallimainen allas, jossa saattoi uida matkaa. Vesi oli suolavettä, eikä paikassa tuoksunut kloori.

Käsitykseni paikasta siis: Vauvalle (ja minullekin) liian kylmä (paitsi poreallas, joka oli tosi kuuma). Vesiliukumäki oli muuten hyvä, mutta lapset ryysivät liikaa perään isoissa porukoissa ja valvomatta. Naurettava lukkosysteemi pukuhuoneessa. Kylpylämäinen hinnasto ilman luksusta. Kloorittomuudesta ja suolavedestä plussaa. Ihan hyvä sauna. Ok uimapaikka, mutta ei turistille mitenkään erityisen vierailun arvoinen - ei voi verrata suomalaiseen viihdekylpylään.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Paperihäät

Viikonloppuna meillä oli ensimmäinen hääpäivä. Olimme vähän miettineet, että voisi tehdä pikaisen laivareissun Riikaan, kun kerran menimme naimisiinkin laivalla, mutta se sitten jäi muiden menojen takia, kun aikataulut eivät nyt antaneet myöten.

Koska ensimmäinen hääpäivä on paperihääpäivä, hankin miehelle lahjaksi hänen lukemansa kirjasarjan kaikki loput neljä osaa. Ensi vuonna pumpulihääpäivänä sitten jotain puuvillaista vaatetta? En malttanut odottaa, vaan annoin lahjan heti herättyä. Frida auttoi avaamisessa, tosin hyvin hitaasti, koska hän näköjään aikoi repiä jokaisesta käärepaperin palasesta molekyylitkin erikseen, siis pienetkin palaset ihan pikku pikku silpuksi. Mies ei ollut hoksannut hankkia minulle mitään - siis mies, joka muistaa kaikki nimipäivänikin lahjoilla. Hän sanoi luulleensa, että lahja annetaan hopeahääpäivänä jne. Kuittailin, että 25 vuoden avioliiton jälkeen voin siis odottaa jotain lahjaa. Mies vastasi: "Voi olla, jos osaat pelata korttisi oikein!"

Olimme molemmat tahoillamme keksineet, että mennään Fåfänganiin lounaalle ja ihailemaan näköalaa, koska en ollut käynyt siellä ennen. Fåfängan siis on se kukkula Viking Linen terminaalin vieressä. Siellä on kyös kahvila, jossa siis aioimme lounastaa. Mies paljasti myös, että meillä on päivällisvaraus tapasravintolaan, jossa olimme syöneet kerran aiemminkin. Ruoka oli oikein maittavaa, mutta kärsin tuolloin raskauspahoinvoinnista. Uusi yritys olisi siis paikallaan.

Matkalla Fåfänganiin nousi Henriksdalissa tie pystyyn. Outo näky joka kerta.

Nousu Fåfänganiin ei ollut niinkään romanttinen kuin haiseva. Henriksdalissa lemusi. Siellä on kuulemma jäteveden puhdistuslaitos. Mies sanoi, että asuntoa etsiessään hän oli nähnyt paljon ilmoituksia Henriksdalin asunnoista, mutta ei ollut mennyt niitä katsomaankaan, koska tiesi ajoittaisesta hajuhaitasta.

Kahvila oli täynnä, näköalalliset istumapaikat olivat täynnä. Lisäksi siellä oli alkamassa häät. Kaikki ruoka vaikutti olevan muoviin pakattua valmista rapusalaattia. En halunnutkaan syödä Fåfänganissa, vaikka olikin jo kova nälkä. Olimme päättäneet mennä katsomaan reikää Plattanilla eli Sergelin toriin maalattua optista illuusiota, joka oli molemmilta aina unohtunut katsoa, vaikka monta kertaa olimme jo menneet siitä ohi. Samalla aioimme tutustua Kulttuuritalon lapsille tarkoitettuun tilaan (Rum för barn). Keksimme siis lounastaa Fåfänganin sijaan Kulttuuritalon jossakin kahvilassa tai ravintolassa.

Erik Johanssonin "Mind Your Step", taideteos Plattanilla.

Tätä hienoa maalausta ei kuitenkaan enää ollut Plattanilla! Se ehti olla siinä alle viikon! Miksi ihmeessä näin? Miksi se ei olisi voinut jäädä siihen? Jos ei pysyvästi niin vaikka vuodeksi tai kesäksi? ("Ehkä liian moni putosi", arveli mies.)

Siirryimme sitten Kulttuuritaloon sisälle ja neljännen kerroksen lasten tiloihin. Siellä oli aivan täyttä. Ovelle oli laitettu lappu, että sisälle ei voida päästää enempää lapsia. Lasten piti jonottaa sinne, ja kun yksi tulisi ulos, niin toinen pääsisi sisälle. Jäi siis meiltäkin katsastamatta paikka.

Plattanin taideteosta ei sitten nähty, Rum för barnia ei nähty, emme lounastaneet Fåfänganilla, joten nälkä hiukoi. Kuitenkin mies halusi jotain kunnollisempaa ruokaa kuin kahviloiden voileivät, leivokset ja salaatit. Kulttuuritalon ravintola taas oli myös tapasravintola, joten halusimme sen tyylisen ruoan säästää päivälliselle. Siirryimme etsimään toista ruokapaikkaa lähistöltä. Kolmesta paikasta meidät käännytettiin ulos, koska sisälle ei saanut tuoda rattaita emmekä halunneet herättää Fridaa. Yksi paikka oli täynnä. Lopulta naurettavan pitkän etsimisen jälkeen löysimme kivan italialaisen ravintolan.

Ravintolan isoissa lampuissa, vieraissa ihmisissä ja avokeittiössä oli Fridalle paljon katseltavaa. Koko ajan pieni sormi osoitti jonnekin ja Frida huudahteli: "Titta!" "Titta!" "Där!" "Där!" Frida yleensä tähyilee ympärilleen melkoisen ylimielisen näköisenä pientä nenänvarttaan rypistellen. Usein rypistelee otsaakin ja näyttää sellaiselta naapureitaan kyttäävältä kiukkuiselta mummolta. Jos joku sitten katselee takaisin, alkaa vaikka hymyillä, jutella tai vilkutella, niin Frida kääntää äkkiä naamansa piiloon vaikka rattaiden kuomuun päin ja sieltä kurkistella ujosti ja ihan hipihiljaa.

Ruokailun jälkeen katsoimme kellosta, että päivällisvaraukseen on tunti aikaa. Vähän heikosti oli ruokahalua siinä vaiheessa enää. Lounas venähti lounaspaikkaa etsiessä siis aika pitkälle. Yritimme vielä kasvattaa ruokahalua hakemalla makuuhuonetta pimentävät verhot Åhlensilta.

Åhlensin alakerrasta pääsee T-Centralenin metroasemalle. Miehellä oli kuukausikorttinsa, mutta minä olin unohtanut sarjalippuni kotiin, eikä metrossa pääse rattaiden kanssa ilmaiseksi, toisin kuin bussissa. Piti siis ostaa uusi, jos mieli ehtiä ravintolaan ajoissa. Lippuluukulta pystyi ostamaan sarjalipun vain käteisellä, jota minulla ei ollut, ja Pressbyro-kioskiin taas oli älytön jono. Mieheltä löytyi 200 kruunua, joten hän osti minulle sarjalipun ja sanoi, että se on nyt se paperinen hääpäivälahja. Metrossa muutimme Gamla Stanin kohdalla mielemme, päätimme skipata sinänsä hienon idean ravintolapäivällisestä ja mennä ihan vain kotiin syömään herkkuja ja katselemaan jotain elokuvaa. Näin tehtiin.

Kaikki suunnitelmat menivät siis jossain määrin mönkään, mutta oikein kiva päivä oli siitä huolimatta. Verhotkin toimivat hyvin huoneen pimentäjänä, joten niiden hankkimisen jälkeen Frida on herännyt vasta kahdeksalta.

perjantai 17. kesäkuuta 2011

Tukholman kirpparit: Lastenvaatekirppis Mollamaia

Mollamaia on pieni (tai sanoisinko "tilaihme") lastenvaate- ja tavarakirppis, josta löytää laajalla skaalalla merkkivaatteita niin vauvoille kuin isommillekin lapsille. Hintaviakin vaatteita on myynnissä, mutta esimerkiksi Me&I:ta ja PO.P:ia löytää tosi edullisestikin. Omistaja-myyjä on suomenkielinen. Rattaat on parempi jättää ulkopuolelle, koska paikka on niin pieni, mutta ruuhka-ajan ulkopuolelle voi uskaltautua niiden kanssa sisäänkin.

Miten sinne löytää? 
Helposti joko junalla tai bussilla. Junan nimi on Saltsjöbanan ja se lähtee Slussenin bussiasemalta (sieltä alhaalta synkkyydestä). Määränpäänä on Nacka Station. Metrossa on sinne sekä junalle että busseille opaste "Saltsjöbanan / Bussar mot Nacka och Varmdö" tms. Kävellen sinne pääsee portaita, mutta jos on vaunujen kanssa liikkeellä, reitti on kinkkisempi, koska portaissa ei ole ramppeja. Paras (= ainut) reitti, jonka rattaiden kanssa tiedän, on tulla Gamla Stanin suunnasta ihan meren vierestä alas busseille.

Reitti busseille ja Saltsjöbanan-junalle rattaiden kanssa: Gamla Stanin suunnasta meren viertä alas. Edessä näkyykin jo sinisiä ja punaisia busseja.

Myös Katarinahissenillä pääsee, mutta se on maksullinen. Metroasemankin kautta pääsee kulkemaan parilla hissillä, jos on jokin joukkoliikenteen lippu, mutta jos on vaikka sarjalippu ja menossa bussilla rattaiden kanssa, on rahan haaskausta maksaa metrosta vain päästäkseen aseman läpi hissillä.

Junalla vai bussilla?
Bussilla, jos on rattaat mukana ja haluaa hieman säästää, koska bussissa ei rattaiden kanssa saattaja maksa. Muuten voi mennä junalla (siis se Saltsjöbanan), koska ovat samanhintaisia. Matka kestää suunnilleen saman ajan sekä junalla että bussilla.


Bussit lähtevät samasta paikkaa kuin junakin. Bussiasemalla on valotaulu, jossa näkyvät seuraavaksi lähtevien bussien lähtöaika ja laituri. Nacka Stationille menevät ainakin bussit 409, 410, 413, 414, 420, 422. Oikealla pysäkillä on helppo jäädä pois, sillä bussissa kuulutetaan seuraavan pysäkin nimi ja lisäksi se lukee myös bussin sisällä infotaulussa.

Nacka stationin asemarakennus ja Mollamaia.

Mollamaia - kolmen huoneen tilaihme.

Aukioloajat:

Tiistai, keskiviikko, perjantai: 10-16
Torstai: 10-17
Lauantai: 11-15
Sunnuntaisin ja maanantaisin suljettu.

Takaisin pääsee tien toiselta puolelta bussilla Slussenille tai vastaavasti junalla. Jos tässä vaiheessa on yllättänyt vaikka nälkä, jano, vessahätä tai shoppailuhalu, asemarakennuksen vieressä on alikulkutunneli Sicklan ostoskeskukseen, jossa on perusketjuliikkeitä (tyyliin H&M, Lindex ja KappAhl sekä lastenvaateliikkeistä myös Polarn O. Pyret ja Noa Noa), ravintoloita, kahviloita sekä hyvät ja ilmaiset hoitohuoneet ja vessat. (Myös tosi mukavapenkkinen elokuvateatteri, mutta päivän Tukholmassa viihtyvä turisti ei varmaankaan tule sitä tarvinneeksi.)

Tukholman kirpparit: Slussenin Emmaus

Moni löytää blogiini etsimällä tukholmalaisia kirppareita. Koska itsekin aion vastakin etsiä tukholmalaisia kirppareita, voisin vähän järjestelmällisemmin niistä kirjoittaa, etenkin, miten satunnainen turisti ne halutessaan helpoimmin löytää. Emmauksesta (Peter Myndes Backe 8) olen toki kirjoittanut jo aiemmin, mutta tehdään sama nyt hieman havainnollisempien kuvien kera.


Kuvassa on siis Slussenin metroaseman ja taustalla näkyvän valkoisen kaupunginmuseon (Stockholms stadsmuseum) edustalla oleva pieni tori. Kadun nimi on Peter Myndes Backe. Emmausta etsivä kävelee tästä katua pitkin ylöspäin kohti museota ja sen ohi.


No niin, nyt Emmausta etsivä turisti pääsi pienen mäen ylös, seisoo kahvilan nurkilla ja katsoo taaksepäin kohti sitä aukiota, jolta lähti. Näkyy muun muassa Katarinahissen ja ravintola Gondolen. Edessä päin näkyykin vierekkäin sekä Emmaus että sitä ennen Emmauksen vintage-osasto.


Emmaus ei sinänsä ole mikään pakko-kohde mutta onpahan laajahko helppolöytöinen kirppari, josta löytyy enimmäkseen vaatteita niin naisille, miehille kuin lapsillekin, asusteita, tekstiilejä, hieman tavaraa ja kirjoja.


Aukioloajat:

Emmaus Second Hand vid Slussen


Peter Myndes Backe 8
Stora butiken:     öppet  mån-fre  10.30 - 19.00   lör   11.00 -16.00
Vintagebutiken:  öppet  mån-fre  10.30 - 19.00    lör   11.00 -16.00

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Zaran mekossa


Edellinen omistaja jätti muuton yhteydessä asuntoon pianon. Se on epävireinen ja tuo etulevy puuttuu. Ajattelin askarrella siihen jostain hienosta kankaasta levyn (siis varmaan jotenkin tekemällä kehikon ja nitomalla kankaan siihen). Olisi siistemmän näköinen, niin ja siistimpi muutenkin - on nimittäin hieman hankala putsata pölyjä pianon rakenteesta. Frida kuitenkin tykkää soittaa pianoa rämpyttämällä kieliä ja painamalla koskettimia pianon sisältä, joten nyt en tiedä, mitä tehdä etulevyn kanssa. Ehkä jonkinlainen syrjäänvedettävä tai ylösnostettava verho?

Fridalla on päällä valkoinen Zaran mekko. Sain sen Huutiksesta edullisesti, kun siinä oli pienenpieni reikä, jota ei edes huomaa, koska vuorikangas on samanvärinen.

Meillä ei ole Zaran vaatteita juurikaan, koska ainakin vielä vauvaiässä Zaran vaatteet ovat olleet meidän käyttöömme liian epäkäytännöllisen ja epämukavan oloisia. En halua vauvalle pieniä aikuismaisia paitoja vaan bodeja, enkä pieniä farkkuja, vaan pehmeitä puolipotkuhousuja. Myönnettäköön, että monet Zaran vaatteet ovat varsin söpöjä, niin kuin nyt tämä valkoinen mekko. Lisäksi meillä on aika ajanut nyt puolipotkuhousujen ohi (liian liukkaat) ja ehkä pian bodyjenkin ohi (paita on kätevämpi potalla).

Älyttömin Zarasta löytyvä myyntiartikkeli on kuitenkin vauvojen hajuvedet, pojille ja tytöille omansa. Luin joskus lehdestä pienen jutun, jonka mukaan vauvojen hajuvesien kehittäjällä ei itsellään ole lapsia, mutta hänellä on sellainen käsitys, että vauvat haisevat. Ratkaisuksi hän kehitti kukkaistuoksuiset hajuvedet. Minä taas satun olemaan sitä mieltä, että vauvat eivät suinkaan haise, ja jos satunnaisesti haisevatkin, niin silloin kannattaisi ennemminkin vaihtaa vaippa kuin lisätä parfyymia, jossa on muun muassa alkoholia, kuten luin pakkauksesta.

Testasin vauvojen hajuvettä itselleni, ja ihan hyväntuoksuista kukkatuoksuahan se oli. Kesti pitkään ja maksaa kymmenisen euroa, joten mielestäni Zaran vauvojen hajuvesi sopii paremminkin säästeliäälle aikuiselle. Ei tosiaankaan vauvoille! Zarassa taisi olla myös lasten hajuvesiä, kun kuulin erään pikkutytön pyytävän äitiään ostavan sellaista. "Mutta snälla mamma, kyllä lapsetkin käyttävät hajuvettä!"

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Kävelyretki Djurgårdenissa

Terkkari antoi meille taannoin ohjeeksi lihottaa Fridaa leipäpalasilla. Epäilin suunnitelman tehokkuutta, kun Fridalle ei juuri ole isommat ruoanpalaset maistuneet, ja vaikka sorminäppäryyttä näyttää löytyvänkin, niin ruoka ei mene sormin suuhun. Paperi ja kaikenlaiset pikkuroskat kyllä menisivät. Hiljattain Fridalle on kuitenkin alkanut maistua papan paahtoleivän palaset, jotka pappa syöttää suoraan suuhun. Kehotin, että ne pitäisi antaa Fridan eteen pöydälle, jolloin Frida oppisi syömään niitä itse. Frida tällöin on kuitenkin painanut pienen nassunsa siihen pöytään kiinni ja yrittänyt syödä leivänpalaset ilman käsiä. Olen häirinnyt tätä toimitusta hervottomalla kikatuksella joka kerta.

Tänä aamuna kuitenkin homma alkoi sujua kuin vanhalta tekijältä!

Pöllömetsäbody - Lindex, 80 cm

Päivä oli kaunis ja kesäinen, joten päätimme lähteä kävelyretkelle. Menimme Nacka Strandin venesatamasta yli veneellä (M/S Ballerina) Djurgårdeniin ja kävelimme rantaa pitkin saarta ympäri. Näimme kauniita huviloita isoine puutarhoineen, osa hyvin pramean näköisiä, osa ränsistyneempiä. Oli vehreitä niittyjä ja kymmeniä kyhmyjoutsenia. Harkitsimme, menisimmekö katsomaan Rosendalin puutarhoja ja linnaa, mutta päätimme jättää sen toiseen kertaan. Tällä kertaa riitti oikein hyvin aurinkoinen merenrantakävely.

Erään hulppean talon pihalla oli komea leijonapatsas. Puun alla nukkui vaunuissa vauva, joka varmaan isommaksi kasvettuaan mielellään ratsastaisi leijonapatsaalla. Ehkäpä meidänkin pitäisi hankkia iso leijona parvekkeelle? Parveke onkin nykyisellään aivan liian tyhjä.

Kirsikkabody Plastisock, pellavahousut H&M, neuletakki Lindex.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Aplodeja

Frida vaikutti jo paranevan flunssastaan, mutta sitten tilanne kääntyikin huonompaan. Nenä vuotaa ja kovasti yskittää. Frida nukkuu öisin 3-5 tuntia aiempien pitkien yöunien sijaan, ja sitten alkaa yskiminen ja itkeminen. Flunssa on kestänyt nyt yli kaksi viikkoa. Aloin miettiä, voisiko kyseessä olla korvatulehdus tai pitäisikö se tällaisessa tilanteessa ainakin tarkistaa. Siispä toissapäivänä soitimme terveysaseman lääkärille.

En tiedä, miten nämä asiat Suomessa hoituvat, mutta täällä oli nyt toinen kertani terveyskeskuksessa. Puhelimessa sanottiin taas, että hyvä juttu, kun soitit, kannattaa kyllä tarkistaa tilanne - pääsisitkö parin tunnin päästä käymään. Aamukymmeneltä siis olimme paikalla ja pääsimme saman tien mukavalle Åsa-lääkärille. Åsa kysyi, kosketteleeko Frida korviaan kovasti. Toinen korva oli kyselyhetkelläkin ihan punainen, kun Frida niitä koko ajan vetää ja pyörittelee, mutta arvelin, että voi tietysti johtua ihan väsymyksestäkin. Åsa kuunteli keuhkot ja katsoi korvat eikä onneksi löytänyt mitään. Hän antoi ohjeet, mistä oireista tulla uudestaan, ja kujerteli Fridalle. Frida siitä innostuneena taputti takaisin. "Oj, vad du kan, lilla gumman!" leperteli lääkäri.

Odotushuoneessa syötin Fridalle sosetta ennen lähtöä. Sanoin, että tosi hienosti taputit lääkärille, senkin hassu vauva. Frida taputti uudestaan. Ihmettelin, mahtoiko Frida ymmärtää tuon taputtamis-sanan, ja aloin päivien mittaan testata asiaa. Aina, kun sanoin taputtaa, taputa, taputat jne, Frida taputtaa (taputtaa kieltämättä paljon muutenkin, mutta aina taputtamisesta puhumisen yhteydessä). Taputus kuuluu myös, jos laulaa, sanoo hyvä tai hyvää ja ilmeisesti, jos ruoka on hyvää (taputusta ei kuulla pöydässä isopalaisen lihaperunasoseen yhteydessä mutta kyllä puuroa ja marjasosetta syödessä). Jos kysyn, osaako Frida pomppia tms, hän ei taputa. Jos kysyn, osaako Frida taputtaa, hän taputtaa. Olen aivan äimänä. Olen ainut täällä, joka puhuu Fridalle suomea, joten tämähän tarkoittaa, että minua kotona kuunnellaan korva tarkkana enkä sittenkään vain puhu itsekseni kaiket päivät. Pitäneekin ruveta vähän vahtimaan, mitä sanoo.

Kerroin miehelle havainnostani, ja mies kysyi Fridalta: "Kan du kläppa händerna?" Frida taputti. "Can you clap your hands?" kysyi mies. Frida taputti taas. Meillä siis puhutaan kotona kolmea kieltä: minä Fridalle suomea, mies Fridalle ruotsia ja me keskenämme englantia (en ainakaan toistaiseksi jaksa puhua ainakaan koko ajan ruotsia ja etsiä muistin sopukoista joka sanaa). Olin hämmentynyt, mitä tällainen tarkoittaa. Juurihan olin pari päivää testannut, ettei Frida sentään taputa ihan kaikelle.

Testailimme sitten samalla tavoin tuota ruotsia ja englantia. Kun kysyy, osaatko iskeä silmää tai heiluttaa, Frida ei taputa. Kun puhuu taputtamisesta ruotsiksi tai englanniksi, Frida taputtaa. Voiko olla totta? No, ruotsiksi ja englanniksi sana on kuitenkin lähes sama (klappa / clap).

Muita yhteyksiä, joissa taputetaan: Frida osaa vilkuttaa, mutta useimmiten taputtaa, jos hänelle vilkutetaan tai sanotaan hei hei. Huomasin tässä yhden tilanteen, jossa Frida aina vilkuttaa, ja tajusin, että olen itse vahingossa opettanut sen. Kun ruokapöydässä syödessä Frida pudottaa lattialle jonkun tavaran, esimerkiksi lusikan, ruokapurkin kannen tai maissinaksun, hän vilkuttaa perään. Olen joskus tavaran pudotessa tosiaan vilkuttanut sille: "Sinne meni kansi! Hei hei, kansi!" Eli jos pappa lähtee töihin ja sanoo hej hej, Frida taputtaa (ja sitten itkee, voi pientä). Jos lusikka putoaa, Frida vilkuttaa sille.

Hei hei, muki...
Mekkobody - Lindex

Nuha ja yskä jatkuvat yhä, mutta tänään Frida heräsi vasta kahdeksalta (10 tunnin yöunien jälkeen) ja todella hyväntuulisena. Ei itkenyt, vaan seisoi pinnasängyssään ja huuteli sieltä: "Heeeei! Heeeei!" Aplodit sillekin!

Cinque Terre

Manarola.

Blogiini on päädytty myös haulla Cinque Terre. Teenpä tässä nyt erillisen postauksen aiheesta, koska muistelen mielelläni kolmea Cinque Terren reissuani, etenkin sitä viimeistä, jolloin sain jakaa sen mieheni kanssa.

Ensimmäisenä Cinque Terresta tulee minulle mieleen kimmeltävä sininen rajaton meri, viinitarhat, sitruspuut, kukat, pastellinväriset talot vuorten pengerrysten ja meren välillä, polut, kivimuurit, vanhat kiviportaat, kissat, kolibrit (en ollut ennen nähnyt - ensireaktio "yäk, mikä iso ötökkä" vaihtui nopeasti ajatukseen "oi, miten suloinen pieni lintu") hyvä ruoka, herkullinen jäätelö ja kiireettömyys.

Cinque Terre ("Viisi maata") viittaa viiteen lähellä toisiaan sijaitsevaan vanhaan kalastajakylään Pohjois-Italiassa Ligurian rannikolla. Kylät ovat etelästä pohjoiseen Riomaggiore, Manarola, Corniglia, Vernazza ja Monterosso al Mare. Riomaggiore ja Monterosso ovat muistaakseni vain yhdeksän kilometrin etäisyydellä toisistaan, ja muut kylät sijoittuvat siis niiden väliin.


Kylät sijoittuvat kartalla siis La Spezian ja Portofinon välille. Lähin suuri kaupunki on Genova. Kyliin pääsee kätevimmin junalla, samoin kylien välit voi matkustaa junalla sekä myös laivalla (paitsi Cornigliassa, joka sijaitsee kukkulan laella). Hyvin suosittu ja suositeltava tapa taittaa kylien välillä olevat pienet matkat on kuitenkin kävely. Autolla kyliin ei pääse, koska kylien kujat ovat kapeita ja portaikkoisia. Poikkeuksena muihin italialaisiin paikkoihin, joissa olen vieraillut, Cinque Terressa ei tapaa skoottereita.

 Kotikatuni ensimmäisellä matkallani Riomaggioressa.

Riomaggiore. Huomaa kadulla olevat veneet.

Riomaggiore on muistaakseni kylistä asukasluvultaan suurin. Siellä on kaksi pääkatua ja asukkaita n. 1700. Asukkaita kylissä ei siis ole paljon, mutta kesällä löytyy kyllä turisteja, pääosin amerikkalaisia. Monet turistit pääasiassa patikoivat poluilla kylien välejä (yhden tai usemman etapin), eivätkä välttämättä viivy päivää kauempaa. Kylissä ei ole juuri iltaelämää tai shoppailumahdollisuuksia, rannat ovat kivikkoisia ja kyliin päästäkseen pitää vähän sompailla junilla, joten kylät eivät houkuta kaikkia.

Parvekettani vastapäätä oli toisella parvekkeella koira, joka haukkui alas kadulla olevia ihmisiä, ja omistaja, joka sätti koiraa ripustaessaan pyykkiä.


Ollessamme miehen kanssa reissussa palasimme päivän patikoinnilta mukanamme ruokatarpeet illallisen kokkaamista varten. Melkoinen yllätys oli huomata, että kylää reunustavassa metsässä riehui tulipalo. Mitäs nyt? Menimme asuntoomme, pakkasimme tavarat, kokkasimme, söimme ja tarkkailimme tilannetta, joka näytti rauhoittuivan paikallisella asiantuntemuksella ja kokeneisuudella metsäpalojen sammutuksessa. Seuraavana päivänä lentokoneet ja helikopterit kantoivat vettä merestä metsään.

Seutu on luonnonsuojelualuetta ja Unescon maailmanperintökohde. Poluilla kävelemisestä veloitetaan muutaman euron maksu, joka käytetään alueen suojelemiseen. Lippuja myydään niin yhdelle päivälle kuin useammallekin. Samaan voi yhdistää myös rajattoman juna- ja laivamatkustamisen. Minulla on aina ollut vain kävelylippu ja junaliput olen sitten ostanut erikseen.

Riomaggioren ja Manarolan välinen etappi on helpoin. Sen nimi on Via dell'amore, rakkauden tie. Se on erittäin helppo kulkea, kaiteellinen, kivetty ja valaistu, ja sen kulkemiseen kuluu vain 20 minuuttia aikaa. Manarolassa on ainut baarintapainen, jonka Cinque Terressa näin, siis sellainen, joka on yöllä auki (kahteen?) ja jossa istutaan ahtaasti mutta tunnelmallisesti pöytien ääressä ja kuunnellaan kitaristia.

Manarolan ja Corniglian väli on sitten jo hieman töyssyisempi, ja sen huipentaa mahtava lukuisten portaiden nousu ylös kukkulan päälle, jossa Corniglia sijaitsee. Sen jälkeen mielellään ostaa vähän juotavaa ja jäätelöä, ennen kuin jatkaa matkaa Vernazzaan.

Corniglian ja Vernazzan väli sekä Vernazzan ja Monterosson väli ovatkin sitten haastavampia. Onneksi maisemat ovat kauniita, joten niitä jaksaa katsella mielellään sen 2-3 tuntia, jonka muutaman kilometrin matkaan saa kulutettua menemällä vuoripolkuja ylös ja alas läpi oliivipuulehtojen ja viinitarhojen, jossa kuopii kanoja. Kun pääsee Vernazzaan, ei välttämättä enää halua lähteä sieltä yhtään mihinkään.

 Vernazza.

Voitte kuvitella, miten romanttista on vastarakastuneena päivän jaloittelun päätteeksi syödä illallista Vernazzan sataman ravintolassa, kun meri lyö melkein jalkoihin ja yö on pimeä ja lämmin.


Kuva Vernazzan satamasta.

Kivinen pieni silta Vernazzan ja Monterosson välillä.

Monterosso al Mare on kylistä nykyaikaisimman oloinen. Siellä on hieman rantojakin eikä se samalla tavalla kiemurtele vuorenrinnettä kuin muut kylät.

Monterosso.

Majoitus Cinque Terressä. Olen joka kerta majoittunut Mar-Mar -nimisessä hostellissa Riomaggioressa, koska se sattui olemaan edullinen ja arvostelut olivat ihan kohtalaisia. Itsekseni matkustaessa majoituin hostellityyppisesti useamman kanssa samaan asuntoon eli maksoin sänkypaikasta, ja menettelihän se, vaikka ei mitään luksusta ollutkaan. Miehen kanssa vuokrasimme oman pienen asunnon Mar-Marilta. Siellä oli kattoterassi, jossa saatoimme syödä illallista katsoen auringonlaskua merelle (tai aamiaista katsellen lentokoneita sammutustyössä). Kun miettii kylää, jonne majoittua, niin itse harkitsisin Riomaggiorea, Manarolaa ja Vernazzaa. Jättäisin mietinnöistä jälkimmäisille sijoille Monterosson, koska se ei ole yhtä omaleimainen, ja Corniglian, koska sinne on niin hemmetin raskas kävely sitten joka kerta, kun sinne palaa. Ei auta, vaikka palaisi junalla, sillä juna-asema on kukkulan alla ja Corniglia päällä.

Miten sinne pääsee? Helpoiten junalla Genovasta. Näin en kuitenkaan ole koskaan mennyt. Olen itsekseni mennyt junalla ensin Roomasta La Speziaan ja sieltä vaihtanut Riomaggioreen menevään junaan (pari minuuttia La Speziasta). Miehen kanssa lensimme Milanoon ja sieltä junalla Monterossoon, josta junanvaihto Riomaggioreen.

Kysymys, jota itse joudun nyt miettimään vastedes: Sopiiko lapsiperheelle? Ei välttämättä kaikkein parhaiten. Näkyihän siellä vanhempia kantoreppuineen polulla. En välttämättä edes uskaltaisi, koska polut olivat osittain vaikeakulkuisia. Kylätkin ovat lähes pelkästään portaita, niin kadut kuin talot sisältäkin. Mitään erityistä lapsiperheen puuhaa ei ole. Hiekkarantoja ei ole paitsi Riomaggioressa. Toisaalta onhan niillä paikallisillakin lapsia. Joskus meidän on joka tapauksessa palattava syömään taas aamupalaksi Riomaggioressa mehevä mozzarella-tomaatti-pitsapala ja verigreippijäätelöä Vernazzassa!

Päivitys tietoihin, heinäkuu 2013: Kävimme toukokuussa perheenä Cinque Terressa. Lapsiperheelle Monterosso voi itse asiassa olla oikein hyvä majoituspaikka, koska se on kylistä helppokulkuisin. Itse majoituimme Monterosson pohjoispuolelle Levantoon, jota voin lämpimästi suositella: ei korkeuseroja, paljon vaellusmahdollisuuksia, mukava hiekkaranta, juna-asema lähellä, leikkipuisto rannan tuntumassa, edullisia majoitusvaihtoehtoja, vain muutama minuutti junalla Cinque Terren kyliin. Edullisen majoituksen voi löytää esim. osoitteista airbnb.com ja http://www.venere.com/. Cinque Terren kyliä koetteli tuhoisa tulva vuonna 2011, ja suurin osa vaellusreiteistä on sen jälkeen ollut suljettuna, tai ainakin se suosituin ja helpoin polku numero 1, johon kuuluu myös mainitsemani Via dell'Amore. Kylien ympäristöstä ja Levanton alueelta löytyy kuitenkin paljon muitakin reittejä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...