sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Junibacken

Kävimme keväällä ensimmäistä mutta tuskin viimeistä kertaa sadunomaisessa Junibackenissa. Sekä lapset että vanhemmat ihastuivat paikkaan, ja suunnitelmissa onkin vuosikortin hankkiminen. Voisin käydä siellä ilman lapsiakin, niin saisi rauhassa tutustua kaikkiin hauskoihin yksityiskohtiin ja monipuoliseen kirjakauppaan, niin ettei koko ajan tarvitse juosta jonkun pienen perässä.

Halusimme välttää tungosta, mutta loppujen lopuksi päädyimme valitsemaan visiitin ajankohdaksi hyvin suositun päivän eli arkipyhän ja viikonlopun välisen perjantain, jonka näköjään moni muukin oli ilmeisesti ottanut vapaaksi. Saapuessamme paikalle jono näytti suorastaan lannistavan pitkältä. Hoksasin kuitenkin pian jonon näyttävän pitemmältä kuin onkaan, koska jonossa oli niin paljon rattaita. Rattaita ei saa sisälle, vaan ne jätetään Junibackenin ulkopuolelle mielestämme epäkäytännöllisen näköiseen vaunuparkkiin: ensimmäisenä katoksen alle parkkeeraavien rattaat jäävät seuraavaksi saapuvien rattaiden taakse jumiin. Eikö parkkiin voisi olla pääsyä molemmista suunnista?

Sisäänpääsymaksu oli 2-15-vuotiailta 125 kruunua ja siitä ylöspäin 145 kruunua. Saimme lipun, jossa luki, että pääsymme Satujunaan on muutaman tunnin kuluttua. Voikohan Satujunalla huristella koko päivän, jos sinne ei ole samanlaista tuntua kuin nyt oli? Maksun jälkeen jätettiin ulkovaatteet naulakkoon. Ne olisi voinut laittaa myös maksulliseen lukittavaan kaappiin. Naulakkojen vieressä oleviin vessoihin oli sekä tullessa että lähtiessä pitkät jonot. Ilman jonottamista selvisi kahvilan yhteydessä oleviin vessoihin.

Satutorilta löytyi muun muassa Muumitalo, Mikko Mallikkaan koti, Mimmi Lehmän koti ja Viirun ja Pesosen koti. Muumimaailmaan verrattuna Muumitalo oli pienempi, vain pari huonetta, mutta ne olivat yksityiskohtaisemmin sisustettuja. Mies ja Tiita ehtivät siellä istuskelemaankin, mutta itse syyhkäisin Eekin perässä nopeasti läpi. Kiinnitin huomiota, että muumien kirjahyllyssä oli Valittujen Palojen kirjalyhennelmiä.

Sekä 2-vuotiaalle että melkein 4-vuotiaalle löytyi paljon kiinnostavaa katsomista ja tekemistä. Minä olin välillä hätää kärsimässä, kun vauhti päällä olevalle 2-vuotiaalle löytyi niin paljon pieniä portaita ja koloja, joihin hän pääsi livahtamaan paljon minua vikkelämmin. Innostunut mutta rauhallinen ja tottelevainen 4-vuotias oli siinä mielessä enemmän kohderyhmää. Eräs isä kommentoi Pepin kotona ymmärtäväisesti vierestä, että paikka on lasten paratiisi mutta vanhempien painajainen.

Satutorilta olisi rauhallisempana ajankohtana päässyt näppärästi Satujunalla Huvikumpuun, mutta tällä kertaa meille oli siis ilmoitettu myöhempi junan lähtöaika. Ennen Satujunaa kävimme syömässä kahvilassa ja leikkimässä pienessä kaupungissa (vaihtuva näyttely, tällä kertaa nimeltään Monster & Mysterier). Hauskassa kahvilassa kaikki näyttivät syövän joko lihapullia ja muusia tai lättyjä, mikä selittyi sillä, että ne taisivat olla kahvilan ainoat lämpimät syötävät. Onneksi lihapullat olivat hyviä. Kahvilassa myytiin myös herkullisen näköisiä kakkuja ja leivoksia.

Alakuvassa: 2 v. Eeki ei oikein ymmärtänyt, miksei pääsyt kiipeämään aurinkotuoliin, joka oli suurimmaksi osaksi maalattu seinään.

Pienessä kaupungissa oli ainakin elokuvateatteri, kahvila, pankki, junarata ja kultasepänliike. Tiita oli välillä elokuvateatterissa myymässä lippuja, välillä taas katsomassa näytöstä.


Satujuna oli huikean hieno ja oli varmaan meille vanhemmille isompi elämys kuin lapsille. Ei todellakaan kannata jättää väliin. Lapsille Satujuna voi olla pelottavakin. Junamatkan selostuksen saa monella kielelllä, myös suomeksi. Kullakin seurueella on oma vaununsa.

Huvikummun luona odotti teatteriesitys. Pepin koti oli hauska, mutta Tiita oli pettynyt, ettei Peppi ollut kotona. Olemmekin luvanneet mennä kesän aikana tapaamaan Peppiä Astrid Lindgrenin maailmaan Vimmerbyhyn.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...