sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Lastensairaalan päivystyksessä

Pari viimeistä arkipäivää ovat olleet raskaita. En jaksanut aiemmin kirjoittaa aiheesta, vaikka muusta kirjoitinkin, koska tilanne oli liian pinnalla.

Olen tainnut kertoakin Fridan olevan niin varovainen, että häntä ei juuri tarvitse vahtia kotona. Tämä olikin totta niin kauan, kun Frida vielä konttaili. Kiipeilihän hän sohvalle konttailemaan ja seisoskelemaan, mutta tuli sieltä siististi jalat edellä alas. Nyt, kun Frida kävelee, hän näköjään luulee, että kaikkien huonekalujen päälle voi mennä kävelemään, vaikka vähän juoksentelemaankin. Torstaina hän kiipesi eteisen penkin päälle ja tipahti sieltä saman tien alas, ennen kuin ehdin hätiin. Kova huuto ja parku. Ihan normaalia, Frida on aina itkenyt paljon pehmeämmästäkin muksahduksesta. Nyt kuitenkin kirkuminen jatkui ja jatkui. Välillä Frida rauhoittui nyyhkyttämään ja sitten taas alkoi lohduton itku. Mitään ulkoista vammaa ei näkynyt. Frida ei halunnut syödä eikä juoda. Huomasin, että jos hän yritti kontata, oikeaan käteen ei voinut tukea, vaan Frida kaatui naamalleen. Varovaisesti riisuessa ja pukiessakin oikeaan käteen selvästi sattui paljon. Frida vältteli käden käyttämistä mihinkään. Kävi jo selväksi, että nyt ei ollut kyse vain tavanomaisesta säikähdyksestä. Annoin nestemäistä parasetamolia ja soitin terveyskeskukseen. Sieltä sanottiin, ettei ole aikoja, ja neuvottiin toiseen terveyskeskukseen, jonne sitten lähdimmekin heti.

Terveyskeskuksesta neuvottiin lähtemään Astrid Lindgrenin lastensairaalan päivystykseen. Oli jo ilta, joten sain onneksi miehen mukaan työpaikaltaan, tiedä miten muuten olisin löytänyt paikan. Mieskin huomasi heti, että ilmeisesti oikeasta kädestä kyse, kun Frida ei yritä sillä tarttuakaan mihinkään. Frida oli matkalla rauhoittunut, kun ei rattaissa voinut satuttaa kättä uudelleen, ja olin saanut hänet bussissa syömäänkin puristettavan jogurtin.

Päivystyksessä ei onneksi tarvinnut odottaa kauan missään vaiheessa, vaikka siihenkin olimme varautuneet. Hämmästyksekseni Frida antoi sekä hoitajan että lääkärin tunnustella kätensä. Ei huutoa, kuten minun kanssani, ainoastaan epäluuloinen ilme, kun toinen heti heittäytyi niin tuttavalliseksi. Lääkärin mielestä murtumasta tuskin oli kyse eikä halunnut turhaan altistaa näin pientä röntgensäteille. Ohjeeksi annettiin antaa särkylääkettä sekä tarkkailla tilannetta muutama päivä. Jos käsi ei paranisi, sitten tulisimme uudelleen.

Perjantai oli kauhea päivä myös. Käteen sattui, kun Frida yritti tukea siihen tai kompastuessaan otti käsillä vastaan. Edelleenkään syöminen tai juominen ei maistunut, ei herkutkaan. Jatkuvaa itkemistä ja lohduttelua. Oli tietysti kurja nähdä lapsensa niin surkeana. Frida ei jutellut, nauranut, laulanut tai tanssinut kuten yleensä. Jos hän välillä yritti leikkiä, niin heti käteen taas sattui. Kun kädellä ei voinut kaatuessa ottaa vastaan, niin poskeenkin tuli kolhu.

Perjantain Frida-rassu.

Suurimman osan päivästä vietimme sitten ajellen rattailla. Rattaissa Frida oli tyytyväinen eikä käteen sattunut. Syödäkin teki taas mieli. Kotiin tullessa alkoi taas kipu ja itku. Mies tuli kotiin kahdeksan maissa ja huomasi, että molemmat olemme ihan poikki. Hän onneksi lupasi hoitaa Fridan iltatoimet ja laittaa Fridan nukkumaan (yleensä aika pitkällinen prosessi). Lisäksi seuraavana aamuna sain nukkua pitkään.

Oli helpottavaa huomata sitten lauantaiaamuna, että Frida oli taas oma iloinen itsensä, luki kirjoja, lauloi ja pussaili pehmoeläimiä. Käsi tuntuu nyt parantuneen.

Mies sanoi torstaina päivystyksestä palatessa, että ainakin Frida varmaan oppi nyt olemaan kiipeilemättä penkille. Epäilin asiaa vahvasti. Kotiin tullessa Frida yrittikin saman tien kiivetä penkille viisi kertaa, ennen kuin sain tarpeekseni vahtimisesta ja siirsin penkin piiloon vaatekomeroon. En jaksaisi, että Frida teloisi itseään jatkuvasti penkiltä pudotessaan. Harmi, sillä penkki on suosikkihuonekalujani ja sitä paitsi eritoten raskaana on mukava istua johonkin, kun riisuu tai pukee kenkiä jalkaansa. No, nyt vaatekomerosta tuli kertaheitolla buduaari... (Oikeasti nyt sieltä on hyvin vaikea saada vaatteita ja myös ripustaa sinne vaatteita, joten jokin muu sijainti on pian keksittävä.)

6 kommenttia:

  1. Hui! Onneksi lapset on kuitenkin aika kestäviä:)

    VastaaPoista
  2. Voi, tsemppiä! Meneväisen rämäpään äitinä tiedän mitä olet kokenut :) Kyllä se siitä, kolhut kuuluvat kasvamiseen ja onnkeis ei käynyt pahasti (näin lohduttelen itseänikin). Sillä kaikkialle ei vaan aina voi ehtiä, vaikka kuinka yrittäisi.

    VastaaPoista
  3. Voi pientä reppanaa, onneksi ei ollut mitään vakavampaa ja lasten keho on taitava korjaamaan pienet vahingot kuin itsestään! Kun tuota penkkiä katsoo niin ymmärrän kyllä, miksi se on Liljan mielestä vastustamaton;)

    VastaaPoista
  4. Mulle ei sinänsä tullut yllätyksenä, että lapset kolhivat itseään moneen otteeseen, mutta oli se inhaa, kun sattui kohdalle. Muilta olen lukenut, että seurauksena on hetki itkua ja kuhmuja ja taas mennään, ja meille taas tuli parin päivän syvästi masentuneen ja onnettoman oloinen pieni lapsi (ja äiti).

    Ehkä sen olisi ottanut paremmin, jos olisi tiennyt, että kaksi päivää se vain kestää, mutta kun ei tiennyt. Tieto ei siis suinkaan aina lisää tuskaa.

    VastaaPoista
  5. Onneksi ei murtunut, siinä olisi ollut vaivaa tuon ikäisen kanssa. Penkki on ihana, en ihmettele että se kutsuu kiipeämään!Meillä olleet kolme viimeisintä kovia kiipeileen, ihme kyllä ei ole vielä sattunut mitään, koko aikaa kun ei pysty vahtimaan.

    VastaaPoista
  6. Voi pikkuista! Aivan ihana penkki kyllä ja varmasti kiehtoo myös Liljaa. Onneksi ei kuitenkaan käynyt pahemmin ja jos käsi olisi nyt paranemaanpäin! Liljalle paranemisia ja äidille jaksamista! <3

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...